Matkalla Tasmanian villiin länteen

Etäisyys Hobartista Strahaniin, Tasmanian itärannikolta länsirannikolle on hieman yli 300 km, ja navigaattorin mukaan matkan olisi pitänyt taittua noin 4-5 tunnissa. Matkamme eteni kuitenkin huomattavasti hitaammin, koska jouduimme tuon tuostakin pysähtymään ihailemaan hienoja maisemia ja poikkeamaan erilaisille patikointireiteille. Loppujen lopuksi saimme matkaan kulumaan lähes kahdeksan tuntia.

Tasmania on siitä ihanteellinen matkailumaa, että täällä suhteellisen pienelle alueelle mahtuu niin paljon erilaista maisemaa ja luontotyyppiä. Tuon runsaan 300 kilometrin sisään mahtui niin pampasta, savannia, Lappia, Tanskan hiekkadyynejä kuin subtrooppista sademetsääkin. Luonnonvaraisia eläimiä täällä on valtavasti. Australian eläimet liikkuvat enimmäkseen öisin ja auringonnousun tai –laskun aikaan, joten päivisin niitä on vaikeampi havaita muuten kuin kuolleina raatoina teiden laidoilla. En ole todellakaan nähnyt missään niin paljon auton alle jääneitä eläimiä kuin täällä Tasmaniassa.

Melkein kuin Lapissa?

Puolen tunnin ajomatkan jälkeen sademetsässä.

Tasmanian länsirannikolta löytyy valtavia alueita koskematonta erämaata, jokia, järviä ja sademetsää. Luonnonolosuhteet ovat melko rankat: vuodessa on kaikkiaan yli 300 sadepäivää ja sadetta kertyy vuodessa noin 3-4 metriä paikasta riippuen (vrt. Suomessa sadekertymä on noin 50-70 cm vuodessa). Sääolosuhteet saattavat vaihtua täällä nopeasti; lämpötila voi heittää jopa 20 astetta yhden päivän aikana. Talvisin lämpötila saattaa laskea pakkasen puolelle jopa -5 asteeseen, joten luntakin saadaan aina silloin tällöin. 

Tasmanian villissä lännessä elanto on hankittu perinteisesti metsätöissä, kaivoksissa tai vesivoimalahankkeissa. Alueen luonnonvaroista kultaakin arvokkaampi on ollut vain Tasmaniassa esiintyvä huon-mänty (Huon pine, en löydä suomennosta), joka on ollut himoittua materiaalia laivanrakennuksessa. Huon-männyt kasvavat erittäin hitaasti, minkä johdosta puu on kovaa eikä lahoa käytännössä koskaan. Vanhimmat puut ovat tuhansien vuosien ikäisiä. Nykyään puu on tiukasti suojeltu.

Näimme matkan varrella useita henkitoreissaan olevia entisiä kaivoskaupunkeja, joista asukkaat olivat muuttaneet muualle esiintymien (mm. kupari, sinkki, lyijy) ehdyttyä tai kysynnän hiivuttua. Queenstownin lähistöllä oli paljon hylättyjä avolouhoksia, ja maisemat muistuttivat lähinnä kuunmaisemia, mutta luonto oli vähitellen valtaamassa alueita takaisin. Keskellä sademetsää törmäsimme myös yhtäkkiä massiiviseen vesivoimalaan – näky oli jotenkin absurdi ja toi mieleen avaruusaseman jossain tulevaisuuteen sijoittuvassa tieteiselokuvassa. 

 

Tasmanian erämaajokien patoaminen ja suuret vesivoimalahankkeet ovat olleet kuuma peruna Australian lähihistoriassa. Vuosina 1982-83 laaja kansanliike vastusti kiihkeästi Franklin-joen, Tasmanian viimeisen luonnonvaraisen joen patoamista. Padon suunnittelu ja rakentaminen aloitettiin vuonna 1982 eikä Tasmanian Hydro-Electric Commission-yhtiötä pysäyttänyt sekään, että Gordon-Franklin –jokien alue oli äskettäin nimetty maailmanperintökohteeksi. Lopulta mielenosoittajat kerääntyivät Strahaniin ja saartoivat veneillään rakennustyömaan ja onnistuivat näin pysäyttämään rakennustyöt (Franklin River Blockade). Vuoden 1983 liittovaltiovaaleissa Franklin-joen kohtalosta tuli keskeinen vaaliteema, ja Labour-puolueen voittaessa vaalit padon rakentamisesta luovuttiin lopullisesti.

Strahanissa pääsimme nauttimaan näistä jokimaisemista risteilyllä, joka vei meidän ensin ”helvetin porteille” (Hell’s Gates) eli paikaan, jossa valtameren ja Macquarie Harbourin suistoalueen vedet kohtaavat. Paikan nimi kuvaa hyvin alueen luonnonolosuhteita, sillä merenkäynti voi olla todella rankkaa Hell’s Gatesissa. Toisen teorian mukaan nimi on peräisin rangaistusvangeilta, jota saapuivat Sarah Islandin rangaistusiirtolaan tätä reittiä. Ennen varsinaista jokiristeilyä pääsimme tutustumaan myös Sarah Islandiin, jossa on vieläkin jäljellä rangaistussiirtolan raunioita 1800-luvun alusta.

Sarah Island

Franklin River

Vietimme idyllisessä Strahanissa kaksi yötä (10.-12.1.), minkä jälkeen suuntasimme taas kohti Tasmanian itärannikkoa. Pysähdyimme matkan varrella Cradle Mountainin kansallispuistoon ja yövyimme Delorainen pikkukaupungissa. Eilen keskiviikkona 13.1. saavuimme tänne Dolphin Sandsiin, jossa jaamme taas rantamökin Dellan ja Louisen kanssa. Kirjoitan kaikesta tästä myöhemmin. Lauantaina 16.1. on aika palauttaa auto Hobartin lentokentän Avisiin ja siirtyä mantereen puolelle Melbourneen.

Kuten arvelinkin, täällä e ole minkäänlaista nettiyhteyttä eikä puhelimessakaan ole kenttää kuin satunnaisesti, joten kirjoitan tämän jutun valmiiksi ja lisään sen Bloggeriin heti kun pääsen kunnon yhteyksien ääreen.

Lähellä Strahania aukeaa Tasmanianmeren puolelle 33 km pitkä Ocean Beach. Täällä ei ollut tungosta.

 

Asuimme viehättävässä Franklin Manorissa.

Strahanista on mahdollista matkustaa vanhalla museojunalla sademetsön halki Queenstowniin.

Strahanin pääkatu Esplanade

Risby Cove. Söimme täällä ensimmäisenä iltana.

Bruny Island

Blogi päivittyy nyt pahasti jälkijunassa, mutta minkäs teet, kun täällä on niin paljon nähtävää ja koettavaa. Aika ei tunnu millään riittävän kirjoittamiseen. Yritän nyt saada ainakin lyhyen jutun tänne blogiin, vaikka nettiyhteydet ovatkin onnettomat täällä Strahanissa, Tasmanian villillä länsirannikolla (puhelimissakin on täällä kenttää vain satunnaisesti). 

Ajoimme Strahaniin eilen, sunnuntaina, Hobartista. Ajomatka tänne oli kokemus, joka ansaitsee aivan oman postauksensa, mutta sen vuoro on myöhemmin. Tänään palaan vielä viime perjantaihin, jolloin teimme retken Bruny Islandille yhdessä Dellan ja Louisen kanssa.

 

Bruny Island sijaitsee vain noin 10 minuutin ajomatkan ja vajaan puolen tunnin lauttamatkan päässä Coninghamista. Bruny Island tunnetaan täällä päin ”kulinarismin saarena”. Saarelta löytyy mm. ranskalaistyyppisiä juustoja valmistava Cheese Factory (ranskalaiset saapuivat ensimmäisinä Bruny Islandille), osterifarmi ja –ravintola, pieniä fudge- ja suklaaputiikkeja ja paljon muita vastaavanlaisia pienyrityksiä. Saaren luonto on koskematonta ja monimuotoista, joten ei ole ihme, että Bruny Island on australialaisten parissa suosittu lomakohde. 

Enpä ole ennen törmännyt Drive thru -osteripaikkaan.

Saari on jakaantunut pohjois- ja eteläosiin, joiden välissä on kapea kannas. Kannaksella asustaa koloissaan iso pingviiniyhdyskunta. Emme kuitenkaan onnistuneet näkemään yhtään pingviiniä, sillä olimme liikkeellä väärään aikaan päivästä. Pingvinejä on mahdollista nähdä ainoastaan hämärän laskeutuessa illalla, jolloin ne suuntaavat merelle, tai aikaisiin aamulla, jolloin ne palaavat takaisin koloihinsa. 

Lauantaina tiemme erosivat D&L:n kanssa muutamaksi päiväksi. Tapaamme taas myöhemmin uudestaan itärannikolla. Palasimme Paken kanssa vielä yhdeksi vuorokaudeksi Hobartiin, ja tällä kertaa kaupunki näytti meille parhaat puolensa. Viettäessämme noin viikko sitten ensimmäiset päivämme Hobartissa, sää oli huomattavasti viileämpi ja keskusta vaikutti lähes autiolta. Nyt aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja väkeä tungeksi sekä katukahviloissa että viikoittain järjestettävillä Salamancan markkinoilla. Ensimmäisellä vierailullamme kaupunki toi mieleemme norjalaisen rannikkokaupungin, tällä kertaa totesimme Hobartilla olevan jotain yhteistä San Franciscon kanssa.

Mt Nelson

Salamanca Market

Nyt olemme siis jo toista päivää länsirannikolla. Tänään olimme kuuden tunnin veneretkellä Macquarie Harbourin alueella ja Gordon-joella, huomenna aiomme vierailla Cradle Mountain –luonnonpuistossa. Voi olla, etten pääse päivittämään blogia kuin vasta Melbournessa loppuviikosta. Urakoin sitten kunnolla ja pistän tulemaan useamman jutun kerralla.

P.S. Huomaan, että Blogger päivää tekstin sunnuntaiksi 10.1., vaikka oikeasti kirjoitan tätä maanantaina 11.1. Taitaa läppärini luulla olevansa jollain läntisemmällä aikavyöhykkeellä.

Coningham Beach

Vietämme nyt kolmatta päivää Hobartin eteläpuolella sijaitsevassa Coninghamin kylässä. Asumme viihtyisässä rantahuvilassa, jonka jaamme Adelaidesta tulleiden ystäviemme Dellan ja Louisen kanssa. Voin todella suositella Coningham Beach Housea kenelle tahansa, joka sattuu tulemaan näille kulmille, joten lisään tähän linkin majapaikkamme sivulle. Coningham on muutenkin hyvä tukikohta, jos haluaa kierrellä Kaakkois-Tasmanian alueella. Coningham Beach House

Vuokrasimme keskiviikkona Hobartista auton, ja ajoimme tänne kiertoreittiä Mount Wellingtonin kautta nähdäksemme vuorelta Hobartin yli avautuvan, hienoksi mainostetun maiseman. Valitettavasti sää ei suosinut meitä tälläkään kertaa, sillä koko vuorenhuippu oli tiheän sumun peitossa. Saimme kuitenkin jonkinlaisen käsityksen näkymistä laskeutuessamme alas vuorenrinnettä.

Tässä kartassa A on Hobartin lentokentän autovuokraamo, B Mount Wellington, C joku paikka reitin varrella ja D Coningham Beach. En vielä osannut lisätä nimiä karttaan.

Wellingtonin vuoren huipulla

...ja alempana rinteessä pilvien alapuolella

Eilisen päivän vietimme paikallamme terassilla löhöillen, rannalla kävellen ja muuten vaan rauhasta nauttien. Tähän mennessä olen bongannut tässä lähistöllä jo neljä kengurua tai wallabia, yhden vompatin ja yhden kotkan. Tänään perjantaina kiertelimme läheisellä Brunyn saarella. Tästä retkestä kerron myöhemmin, koska en ole vielä ehtinyt siirtää ottamiani kuvia läppärille.

 

Kaverimme pihapiirissä

Koska monikaan tutuistani ei ole käynyt Tasmaniassa, kerrottakoon pari sanaa saaren synkästä menneisyydestä. Tasmania, jota aikaisemmin kutsuttiin Van Diemenin maaksi, on suunnilleen Irlannin kokoinen saari Australian mantereen eteläpuolella. Saaren löysi hollantilainen Abel Janszoon Tasman vuonna 1642. Myöhemmin aluetta tutkivat muutkin tunnetut löytöretkeilijä, kuten James Cook ja William Bligh. Aina 1700-luvun loppuun asti uskottiin, että Van Diemen’s Land on osa Australian mannerta.

VDL:iin perustettiin ensimmäinen eurooppalainen siirtokunta vuonna 1803 suunnilleen nykyisen Hobartin alueelle. Vuonna 1804 siirtokuntaan saapui 74 rangaistusvankia sekä 71 sotilasta vaimoineen (21) ja lapsineen (14). 

Tasmanian varhaista historiaa leimaa sen maine Britti-imperiumin pelätyimpänä rangaistussiirtolana. Vankien elinolosuhteet olivat ankarat, eikä VDL:ia syyttä kutsuttu maanpäälliseksi helvetiksi. Siirtokuntaan lähetettiin vuosittain noin 2 000 rangaistusvankia ja huippuvuonna 1842 peräti 5 329 uutta vankia. Yhteensä VDL:iin lähetettiin 50 vuoden aikana kaikkiaan noin 74 000 rangaistusvankia.

Ensimmäinen rangaistussiirtola perustettiin Macquarie Harbouriin saaren länsirannikolle. Kyseessä oli pahamaineinen paikka, jonne lähetettiin mantereelta rangaistusvangit, jotka olivat sortuneet rikoksiin vankeutensa aikana. Myöhemmin seurasivat itärannikolla sijaitsevat Maria Island ja Hobartin lähellä sijaitseva Port Arthur (vuodesta 1830).

Vankikuljetukset New South Walesiin lakkautettiin vuonna 1840, minkä jälkeen VDL sai ottaa vastaan yhä enemmän rangaistusvankeja. Vankikuljetukset VDL:iin jatkuivat pisimpään koko Britti-imperiumin alueella, aina vuoteen 1853. Vankikuljetusten loputtua siirtokunta halusi unohtaa synkän menneisyytensä ja vuonna 1856 saaren nimi muutettiin Tasmaniaksi. Tasmaniasta tuli Australian osavaltio maan itsenäistyttyä vuonna 1901.

Tasmanian väkiluku on nykyään vähän yli puoli miljoonaa. Väestö on keskittynyt pääasiassa saaren pohjois- ja koillisosiin, etenkin kaupunkeihin. Suurin osa asukkaista on eurooppalaistaustaisia, sillä lähes koko alkuperäisväestö hävitettiin ns. Mustan sodan aikana vuosina 1825-1832.

Konflikti aboriginaalien ja eurooppalaisten välillä alkoi täällä – kuten niin monessa muussakin siirtokunnassa - kiistana maa-alueista uudisasutuksen levitessä aboriginaalien metsästysmaille ja pyhille paikoille. Tasmaniassa alkuperäisväestön kohtelu oli vieläkin kurjempaa kuin Australian mantereella. Useiden kohtaloksi koituivat Euroopasta peräisin olevat taudit, joihin heillä ei ollut immuniteettia. Aboriginaaleja tuhottiin myös lisäämällä arsenikkia leipään ja heitä saatettiin pyydystää metallisilla ansoilla kuin eläimiä.

Lopulta jäljelle jääneet aboriginaalit (135 kpl) siirrettiin reservaattiin Flinders-saarelle, jossa useimmat kuolivat epätoivoon, koti-ikävään, sairauksiin ja kunnollisen ravinnon puutteeseen. Viimeisen täysiverisen tasmanialaisen sanotaan kuolleen 1870-luvulla. Nykyisin Tasmanian väestöstä aboriginaaleja on vain muutama prosentti (3,6 % v. 2011) - osa alkuperäisväestön jälkeläisiä, osa mantereelta muuttaneita aboriginaaleja.

Kuva on lainattu täältä: The Black War

Nykyisin Tasmanian imago on varsin toisenlainen. Saari tunnetaan kirkkaista vesistään ja koskemattomasta luonnostaan. Täällä on myös viileämpi ilmasto kuin mantereella, minkä johdosta saarella kasvatetaan paljon marjoja, hedelmiä ja vihanneksia, jotka eivät menesty niin hyvin mantereella. Myös mereneläviä kaikissa muodoissaan on täällä runsaasti saatavilla. Ei ihme, että Tasmania on suosittu lomakohde pahimpia helteitä pakenevien aussien parissa.

Huomenna lauantaina palaamme vielä yhdeksi päiväksi Hobartiin. Sen jälkeen matka jatkuu länsirannikon sademetsiin, Strahaniin.