Mersumatkat Australiassa: Matkalla Tasmanian villiin länteen

Etäisyys Hobartista Strahaniin, Tasmanian itärannikolta länsirannikolle on hieman yli 300 km, ja navigaattorin mukaan matkan olisi pitänyt taittua noin 4-5 tunnissa. Matkamme eteni kuitenkin huomattavasti hitaammin, koska jouduimme tuon tuostakin pysähtymään ihailemaan hienoja maisemia ja poikkeamaan erilaisille patikointireiteille. Loppujen lopuksi saimme matkaan kulumaan lähes kahdeksan tuntia.

Tasmania on siitä ihanteellinen matkailumaa, että täällä suhteellisen pienelle alueelle mahtuu niin paljon erilaista maisemaa ja luontotyyppiä. Tuon runsaan 300 kilometrin sisään mahtui niin pampasta, savannia, Lappia, Tanskan hiekkadyynejä kuin subtrooppista sademetsääkin. Luonnonvaraisia eläimiä täällä on valtavasti. Australian eläimet liikkuvat enimmäkseen öisin ja auringonnousun tai –laskun aikaan, joten päivisin niitä on vaikeampi havaita muuten kuin kuolleina raatoina teiden laidoilla. En ole todellakaan nähnyt missään niin paljon auton alle jääneitä eläimiä kuin täällä Tasmaniassa.

Melkein kuin Lapissa?

Puolen tunnin ajomatkan jälkeen sademetsässä.

Tasmanian länsirannikolta löytyy valtavia alueita koskematonta erämaata, jokia, järviä ja sademetsää. Luonnonolosuhteet ovat melko rankat: vuodessa on kaikkiaan yli 300 sadepäivää ja sadetta kertyy vuodessa noin 3-4 metriä paikasta riippuen (vrt. Suomessa sadekertymä on noin 50-70 cm vuodessa). Sääolosuhteet saattavat vaihtua täällä nopeasti; lämpötila voi heittää jopa 20 astetta yhden päivän aikana. Talvisin lämpötila saattaa laskea pakkasen puolelle jopa -5 asteeseen, joten luntakin saadaan aina silloin tällöin.

Tasmanian villissä lännessä elanto on hankittu perinteisesti metsätöissä, kaivoksissa tai vesivoimalahankkeissa. Alueen luonnonvaroista kultaakin arvokkaampi on ollut vain Tasmaniassa esiintyvä huon-mänty (Huon pine, en löydä suomennosta), joka on ollut himoittua materiaalia laivanrakennuksessa. Huon-männyt kasvavat erittäin hitaasti, minkä johdosta puu on kovaa eikä lahoa käytännössä koskaan. Vanhimmat puut ovat tuhansien vuosien ikäisiä. Nykyään puu on tiukasti suojeltu.

Näimme matkan varrella useita henkitoreissaan olevia entisiä kaivoskaupunkeja, joista asukkaat olivat muuttaneet muualle esiintymien (mm. kupari, sinkki, lyijy) ehdyttyä tai kysynnän hiivuttua. Queenstownin lähistöllä oli paljon hylättyjä avolouhoksia, ja maisemat muistuttivat lähinnä kuunmaisemia, mutta luonto oli vähitellen valtaamassa alueita takaisin. Keskellä sademetsää törmäsimme myös yhtäkkiä massiiviseen vesivoimalaan – näky oli jotenkin absurdi ja toi mieleen avaruusaseman jossain tulevaisuuteen sijoittuvassa tieteiselokuvassa.

Tasmanian erämaajokien patoaminen ja suuret vesivoimalahankkeet ovat olleet kuuma peruna Australian lähihistoriassa. Vuosina 1982-83 laaja kansanliike vastusti kiihkeästi Franklin-joen, Tasmanian viimeisen luonnonvaraisen joen patoamista. Padon suunnittelu ja rakentaminen aloitettiin vuonna 1982 eikä Tasmanian Hydro-Electric Commission-yhtiötä pysäyttänyt sekään, että Gordon-Franklin –jokien alue oli äskettäin nimetty maailmanperintökohteeksi. Lopulta mielenosoittajat kerääntyivät Strahaniin ja saartoivat veneillään rakennustyömaan ja onnistuivat näin pysäyttämään rakennustyöt (Franklin River Blockade). Vuoden 1983 liittovaltiovaaleissa Franklin-joen kohtalosta tuli keskeinen vaaliteema, ja Labour-puolueen voittaessa vaalit padon rakentamisesta luovuttiin lopullisesti.

Strahanissa pääsimme nauttimaan näistä jokimaisemista risteilyllä, joka vei meidän ensin ”helvetin porteille” (Hell’s Gates) eli paikaan, jossa valtameren ja Macquarie Harbourin suistoalueen vedet kohtaavat. Paikan nimi kuvaa hyvin alueen luonnonolosuhteita, sillä merenkäynti voi olla todella rankkaa Hell’s Gatesissa. Toisen teorian mukaan nimi on peräisin rangaistusvangeilta, jota saapuivat Sarah Islandin rangaistusiirtolaan tätä reittiä. Ennen varsinaista jokiristeilyä pääsimme tutustumaan myös Sarah Islandiin, jossa on vieläkin jäljellä rangaistussiirtolan raunioita 1800-luvun alusta.

Sarah Island

Franklin River

Vietimme idyllisessä Strahanissa kaksi yötä (10.-12.1.), minkä jälkeen suuntasimme taas kohti Tasmanian itärannikkoa. Pysähdyimme matkan varrella Cradle Mountainin kansallispuistoon ja yövyimme Delorainen pikkukaupungissa. Eilen keskiviikkona 13.1. saavuimme tänne Dolphin Sandsiin, jossa jaamme taas rantamökin Dellan ja Louisen kanssa. Kirjoitan kaikesta tästä myöhemmin. Lauantaina 16.1. on aika palauttaa auto Hobartin lentokentän Avisiin ja siirtyä mantereen puolelle Melbourneen.

Kuten arvelinkin, täällä e ole minkäänlaista nettiyhteyttä eikä puhelimessakaan ole kenttää kuin satunnaisesti, joten kirjoitan tämän jutun valmiiksi ja lisään sen Bloggeriin heti kun pääsen kunnon yhteyksien ääreen.