Coningham Beach

Vietämme nyt kolmatta päivää Hobartin eteläpuolella sijaitsevassa Coninghamin kylässä. Asumme viihtyisässä rantahuvilassa, jonka jaamme Adelaidesta tulleiden ystäviemme Dellan ja Louisen kanssa. Voin todella suositella Coningham Beach Housea kenelle tahansa, joka sattuu tulemaan näille kulmille, joten lisään tähän linkin majapaikkamme sivulle. Coningham on muutenkin hyvä tukikohta, jos haluaa kierrellä Kaakkois-Tasmanian alueella. Coningham Beach House

Vuokrasimme keskiviikkona Hobartista auton, ja ajoimme tänne kiertoreittiä Mount Wellingtonin kautta nähdäksemme vuorelta Hobartin yli avautuvan, hienoksi mainostetun maiseman. Valitettavasti sää ei suosinut meitä tälläkään kertaa, sillä koko vuorenhuippu oli tiheän sumun peitossa. Saimme kuitenkin jonkinlaisen käsityksen näkymistä laskeutuessamme alas vuorenrinnettä.

Tässä kartassa A on Hobartin lentokentän autovuokraamo, B Mount Wellington, C joku paikka reitin varrella ja D Coningham Beach. En vielä osannut lisätä nimiä karttaan.

Wellingtonin vuoren huipulla

...ja alempana rinteessä pilvien alapuolella

Eilisen päivän vietimme paikallamme terassilla löhöillen, rannalla kävellen ja muuten vaan rauhasta nauttien. Tähän mennessä olen bongannut tässä lähistöllä jo neljä kengurua tai wallabia, yhden vompatin ja yhden kotkan. Tänään perjantaina kiertelimme läheisellä Brunyn saarella. Tästä retkestä kerron myöhemmin, koska en ole vielä ehtinyt siirtää ottamiani kuvia läppärille.

 

Kaverimme pihapiirissä

Koska monikaan tutuistani ei ole käynyt Tasmaniassa, kerrottakoon pari sanaa saaren synkästä menneisyydestä. Tasmania, jota aikaisemmin kutsuttiin Van Diemenin maaksi, on suunnilleen Irlannin kokoinen saari Australian mantereen eteläpuolella. Saaren löysi hollantilainen Abel Janszoon Tasman vuonna 1642. Myöhemmin aluetta tutkivat muutkin tunnetut löytöretkeilijä, kuten James Cook ja William Bligh. Aina 1700-luvun loppuun asti uskottiin, että Van Diemen’s Land on osa Australian mannerta.

VDL:iin perustettiin ensimmäinen eurooppalainen siirtokunta vuonna 1803 suunnilleen nykyisen Hobartin alueelle. Vuonna 1804 siirtokuntaan saapui 74 rangaistusvankia sekä 71 sotilasta vaimoineen (21) ja lapsineen (14). 

Tasmanian varhaista historiaa leimaa sen maine Britti-imperiumin pelätyimpänä rangaistussiirtolana. Vankien elinolosuhteet olivat ankarat, eikä VDL:ia syyttä kutsuttu maanpäälliseksi helvetiksi. Siirtokuntaan lähetettiin vuosittain noin 2 000 rangaistusvankia ja huippuvuonna 1842 peräti 5 329 uutta vankia. Yhteensä VDL:iin lähetettiin 50 vuoden aikana kaikkiaan noin 74 000 rangaistusvankia.

Ensimmäinen rangaistussiirtola perustettiin Macquarie Harbouriin saaren länsirannikolle. Kyseessä oli pahamaineinen paikka, jonne lähetettiin mantereelta rangaistusvangit, jotka olivat sortuneet rikoksiin vankeutensa aikana. Myöhemmin seurasivat itärannikolla sijaitsevat Maria Island ja Hobartin lähellä sijaitseva Port Arthur (vuodesta 1830).

Vankikuljetukset New South Walesiin lakkautettiin vuonna 1840, minkä jälkeen VDL sai ottaa vastaan yhä enemmän rangaistusvankeja. Vankikuljetukset VDL:iin jatkuivat pisimpään koko Britti-imperiumin alueella, aina vuoteen 1853. Vankikuljetusten loputtua siirtokunta halusi unohtaa synkän menneisyytensä ja vuonna 1856 saaren nimi muutettiin Tasmaniaksi. Tasmaniasta tuli Australian osavaltio maan itsenäistyttyä vuonna 1901.

Tasmanian väkiluku on nykyään vähän yli puoli miljoonaa. Väestö on keskittynyt pääasiassa saaren pohjois- ja koillisosiin, etenkin kaupunkeihin. Suurin osa asukkaista on eurooppalaistaustaisia, sillä lähes koko alkuperäisväestö hävitettiin ns. Mustan sodan aikana vuosina 1825-1832.

Konflikti aboriginaalien ja eurooppalaisten välillä alkoi täällä – kuten niin monessa muussakin siirtokunnassa - kiistana maa-alueista uudisasutuksen levitessä aboriginaalien metsästysmaille ja pyhille paikoille. Tasmaniassa alkuperäisväestön kohtelu oli vieläkin kurjempaa kuin Australian mantereella. Useiden kohtaloksi koituivat Euroopasta peräisin olevat taudit, joihin heillä ei ollut immuniteettia. Aboriginaaleja tuhottiin myös lisäämällä arsenikkia leipään ja heitä saatettiin pyydystää metallisilla ansoilla kuin eläimiä.

Lopulta jäljelle jääneet aboriginaalit (135 kpl) siirrettiin reservaattiin Flinders-saarelle, jossa useimmat kuolivat epätoivoon, koti-ikävään, sairauksiin ja kunnollisen ravinnon puutteeseen. Viimeisen täysiverisen tasmanialaisen sanotaan kuolleen 1870-luvulla. Nykyisin Tasmanian väestöstä aboriginaaleja on vain muutama prosentti (3,6 % v. 2011) - osa alkuperäisväestön jälkeläisiä, osa mantereelta muuttaneita aboriginaaleja.

Kuva on lainattu täältä: The Black War

Nykyisin Tasmanian imago on varsin toisenlainen. Saari tunnetaan kirkkaista vesistään ja koskemattomasta luonnostaan. Täällä on myös viileämpi ilmasto kuin mantereella, minkä johdosta saarella kasvatetaan paljon marjoja, hedelmiä ja vihanneksia, jotka eivät menesty niin hyvin mantereella. Myös mereneläviä kaikissa muodoissaan on täällä runsaasti saatavilla. Ei ihme, että Tasmania on suosittu lomakohde pahimpia helteitä pakenevien aussien parissa.

Huomenna lauantaina palaamme vielä yhdeksi päiväksi Hobartiin. Sen jälkeen matka jatkuu länsirannikon sademetsiin, Strahaniin.