Matka jatkuu: Victoriasta Etelä-Australiaan

3. päivä, torstai 21.1.

Torstaina oli aika jättää hyvästit Victorian osavaltiolle ja siirtyä Etelä-Australian puolelle. Rajasta muistuttivat ainoastaan tien varrella olevat kyltit, joissa kehotettiin kaikkia rajan yli kulkevia luopumaan mukanaan mahdollisesti olevista tuoreista hedelmistä ja vihanneksista. Tiesin kyllä, että Australiaan ei ole sallittu tuoda mitään eloperäistä (ei edes puuesineitä) maan ulkopuolelta, mutta näin tiukka linja osavaltioiden välillä tuli minulle yllätyksenä. Ilmeisesti näillä kielloilla pyritään estämään kasvitautien ja haitallisten hyönteisten leviämistä.

Heti rajan jälkeen vastaan tulikin ”karanteeniasema”, käytännössä keltainen lukittu metallilaatikko tien varressa, jonne pudotimme kolme tomaattia ja kaksi puoliksi kaluttua omenaa – emme voineet pihiyttämme mitenkään luopua kaikista eväistämme, joten oli pakko haukata muutama pala omenista siinä kuumalla asfaltilla. Missään ei näkynyt ristin sielua, joten on aika todennäköistä, että olimme ainoat lainkuuliaiset matkailijat ainakin sillä tieosuudella.

Victorian puolella pysähdyimme vielä Nelsonissa, Lonely Planetin mukaan sivistyksen viimeisessä linnakkeessa ennen Etelä-Australian rajaa (kuvastaakohan tämä victorialaisten käsitystä naapuriosavaltiosta?). Nelson sijaitsee Glenelg-joen alajuoksulla, ja tarjolla lomailijoille näytti olevan jokiristeilyjä, veneen- ja kanootinvuokrausta ja kalastusretkiä.

Nelson Glenelg-joen rannalla

Matkalla Cape Bridgewaterista Nelsoniin näimme tien varrella kaksi emua, joista en tietenkään ehtinyt ottaa kuvaa, koska emme voineet tehdä äkkijarrutusta kapealla tiellä. Eläinkuvausharrastukseni on kuitenkin edistynyt sen verran, että olen onnistunut nappaamaan kuvan nokkasiilistä ja kymmeniä kuvia koaloista, joita elelee D & L:n tontilla useita.

Reittimme koukkasi välillä sisämaahan, Mount Gambieriin. Maisemat Mt. Gambierin ympäristössä vaikuttivat kovin tutuilta, vaikka eivät kauheasti viehättäneetkään suomalaisen silmää. Joka puolella levittäytyivät tummat havupuumetsät (enimmäkseen kuusia). Erona suomalaismetsään oli kuitenkin se, että puut olivat kaikki tasakorkuisia ja ne oli istutettu symmetrisen suoriin riveihin. Elämää näissä metsissä ei ole, koska niistä ei löydy paikalliselle eläimistölle sopivaa ravintoa. 

Löytyi Mt. Gambieristä kaunistakin nähtävää.  Blue Lake –kraaterijärvi syntyi 4 000 – 5 000 vuotta sitten vulkaanisen räjähdyksen seurauksena. Järvi on todellakin kirkkaansininen. Erikoista on se, että vesi vaihtaa väriään kaksi kertaa vuodessa; marraskuussa väri vaihtuu muutamassa päivässä harmaasta koboltinsiniseksi ja maaliskuussa taas vähitellen harmaaksi. Muutos johtuu jonkinlaisesta kemiallisesta reaktiosta, joka synnyttää kalsiumkarbonaattia, pintaveden ja pohjaveden erilaisista lämpötiloista ja valon taittumisesta (älkää kysykö enempää!).

Blue Lake, Mount Gambier

Poikkesimme myös Beachportin pienessä rantakaupungissa, jossa on pisin koskaan näkemäni laituri. Laituri on nykyään vain varjo entisestään, ”ainoastaan” 722 metriä pitkä, kun se oli aluperin peräti 1 220 metriä pitkä. 

Täältä saimme todella hyvää seafood chowderia.

 

Vietimme roadtrippimme kolmannen ja viimeisen yön Robessa. Robesta mieleen jäi lähinnä haaveeksi jäänyt iltauinti. Seurasimme paikallisten esimerkkiä ja ajoimme reteästi autolla hiekkarannalle. Halusin näyttää Pakelle mallia ja lähdin juoksemaan iloisesti kirmaillen kohti vesirajaa, mutta matka tyssäsi alkuunsa päästyäni veteen, joka olikin jäätävän kylmää. Pidin olosuhteisiin nähden suurena saavutuksena, että sain sentään pohkeet kasteltua, sillä Pake kääntyi takaisin vieläkin vikkelämmin. Onneksi lähimmät naapurit olivat kymmenien metrien päässä, joten saimme suhteellisen huomaamattomasti kerättyä rantavarusteemme ja poistuttua vähin äänin paikalta.

Tässä vaiheessa olimme vielä määrätietoisia

Robessa on säilynyt paljon vanhoja rakennuksia

4. päivä, perjantai 22.1.

Perjantaina ajoimme ilman pidempiä pysähdyksiä noin 350 kilometrin matkan Adelaideen. Poikkesimme kuitenkin Kingstonissa kahvilla ja kävimme tsekkaamassa sikäläisen laiturin, joka sekin oli pitkä. Olin iloinen, että koukkasimme rannan kautta, sillä löysin vihdoinkin laiturin, jolla olin nauttinut elämäni ensimmäisen hummerinpuolikkaan 33 vuotta aikaisemmin. Juuri mikään ei ollut muuttunut näiden vuosien aikana, jopa rannassa oleva vaatimaton hummerikioski näytti olevan ennallaan.

Kingston on hummerikaupunki

Kahvilan sisustusta Kingstonissa

Maisemat muuttuivat aikaisempaa karummiksi Robesta pohjoiseen. Rannikolla on useita suolajärviä ja Coorongin alueella valtava laguuni, jonka erottaa merestä vain kapea hiekkakannas.  Näin kesähelteellä laguunialue ei vaikuttanut kovin houkuttelevalta tutustumiskohteelta, koska kaikkialla leijui voimakas rikinlöyhkä. Talvikuukausina, jolloin laguunissa on enemmän vettä, alueella liikkuu ilmeisestikin melko paljon retkeilijöitä ja lintubongareita.

Coorongin laguunialue

Saavuimme Adelaideen rajun ukkosmyrskyn saattelemina. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun toimme pitkään kaivatut sateet tullessamme – näin tapahtui myös edellisellä kerralla vuonna 2011. Onneksi sateet eivät kuitenkaan jatkuneet kovin pitkään, joten saimme nauttia kauniista illasta Dellan ja Louisen luona Coromandelissa. Vettä tuli kuitenkin keralla sen verran rajusti, että jo tyhjenemässä olevat sadevesisäiliöt täyttyivät, mikä oli tietysti suuri helpotus kaikille.

Sateentuojat saapuvat Adelaideen

Näkymä olohuoneen ikkunasta

Naapuripuun asukki

Huomenna, tiistaina, alkaa vähitellen kotimatka. Lennämme ensin Sydney’iin ja sieltä Bangkokiin, jonne saavumme keskiviikkona aamuyöllä. Bangkokissa vietämme pari päivää ja kotiin saavumme perjantai-iltana 29.1. Kirjoittelen tänne vielä Adelaiden-päivistämme ja tietysti myös Bangkokista