3. päivä, torstai 21.1.
Torstaina oli aika jättää hyvästit Victorian osavaltiolle ja
siirtyä Etelä-Australian puolelle. Rajasta muistuttivat ainoastaan tien
varrella olevat kyltit, joissa kehotettiin kaikkia rajan yli kulkevia luopumaan
mukanaan mahdollisesti olevista tuoreista hedelmistä ja vihanneksista. Tiesin
kyllä, että Australiaan ei ole sallittu tuoda mitään eloperäistä (ei edes
puuesineitä) maan ulkopuolelta, mutta näin tiukka linja osavaltioiden välillä
tuli minulle yllätyksenä. Ilmeisesti näillä kielloilla pyritään estämään
kasvitautien ja haitallisten hyönteisten leviämistä.
Heti rajan jälkeen vastaan tulikin ”karanteeniasema”,
käytännössä keltainen lukittu metallilaatikko tien varressa, jonne pudotimme
kolme tomaattia ja kaksi puoliksi kaluttua omenaa – emme voineet pihiyttämme
mitenkään luopua kaikista eväistämme, joten oli pakko haukata muutama pala
omenista siinä kuumalla asfaltilla. Missään ei näkynyt ristin sielua, joten on
aika todennäköistä, että olimme ainoat lainkuuliaiset matkailijat ainakin sillä
tieosuudella.
Victorian puolella pysähdyimme vielä Nelsonissa, Lonely
Planetin mukaan sivistyksen viimeisessä linnakkeessa ennen Etelä-Australian
rajaa (kuvastaakohan tämä victorialaisten käsitystä naapuriosavaltiosta?).
Nelson sijaitsee Glenelg-joen alajuoksulla, ja tarjolla lomailijoille näytti
olevan jokiristeilyjä, veneen- ja kanootinvuokrausta ja kalastusretkiä.
 |
Nelson Glenelg-joen rannalla |
Matkalla Cape Bridgewaterista Nelsoniin näimme tien varrella
kaksi emua, joista en tietenkään ehtinyt ottaa kuvaa, koska emme voineet tehdä
äkkijarrutusta kapealla tiellä. Eläinkuvausharrastukseni on kuitenkin edistynyt
sen verran, että olen onnistunut nappaamaan kuvan nokkasiilistä ja kymmeniä
kuvia koaloista, joita elelee D & L:n tontilla useita.
Reittimme koukkasi välillä sisämaahan, Mount Gambieriin.
Maisemat Mt. Gambierin ympäristössä vaikuttivat kovin tutuilta, vaikka eivät
kauheasti viehättäneetkään suomalaisen silmää. Joka puolella levittäytyivät
tummat havupuumetsät (enimmäkseen kuusia). Erona suomalaismetsään oli kuitenkin
se, että puut olivat kaikki tasakorkuisia ja ne oli istutettu symmetrisen suoriin
riveihin. Elämää näissä metsissä ei ole, koska niistä ei löydy paikalliselle
eläimistölle sopivaa ravintoa.
Löytyi Mt. Gambieristä kaunistakin nähtävää. Blue Lake –kraaterijärvi syntyi 4 000 – 5
000 vuotta sitten vulkaanisen räjähdyksen seurauksena. Järvi on todellakin
kirkkaansininen. Erikoista on se, että vesi vaihtaa väriään kaksi kertaa
vuodessa; marraskuussa väri vaihtuu muutamassa päivässä harmaasta koboltinsiniseksi
ja maaliskuussa taas vähitellen harmaaksi. Muutos johtuu jonkinlaisesta kemiallisesta reaktiosta, joka synnyttää kalsiumkarbonaattia, pintaveden ja pohjaveden erilaisista lämpötiloista ja valon taittumisesta (älkää kysykö enempää!).
 |
Blue Lake, Mount Gambier |
Poikkesimme myös Beachportin pienessä rantakaupungissa,
jossa on pisin koskaan näkemäni laituri. Laituri on nykyään vain varjo
entisestään, ”ainoastaan” 722 metriä pitkä, kun se oli aluperin peräti 1 220
metriä pitkä.
 |
Täältä saimme todella hyvää seafood chowderia. |
Vietimme roadtrippimme kolmannen ja viimeisen yön Robessa. Robesta
mieleen jäi lähinnä haaveeksi jäänyt iltauinti. Seurasimme paikallisten
esimerkkiä ja ajoimme reteästi autolla hiekkarannalle. Halusin näyttää Pakelle mallia
ja lähdin juoksemaan iloisesti kirmaillen kohti vesirajaa, mutta matka tyssäsi
alkuunsa päästyäni veteen, joka olikin jäätävän kylmää. Pidin olosuhteisiin
nähden suurena saavutuksena, että sain sentään pohkeet kasteltua, sillä Pake
kääntyi takaisin vieläkin vikkelämmin. Onneksi lähimmät naapurit olivat
kymmenien metrien päässä, joten saimme suhteellisen huomaamattomasti kerättyä
rantavarusteemme ja poistuttua vähin äänin paikalta.
 |
Tässä vaiheessa olimme vielä määrätietoisia |
 |
Robessa on säilynyt paljon vanhoja rakennuksia |
4. päivä, perjantai 22.1.
Perjantaina ajoimme ilman pidempiä pysähdyksiä noin 350
kilometrin matkan Adelaideen. Poikkesimme kuitenkin Kingstonissa kahvilla ja
kävimme tsekkaamassa sikäläisen laiturin, joka sekin oli pitkä. Olin iloinen,
että koukkasimme rannan kautta, sillä löysin vihdoinkin laiturin, jolla olin
nauttinut elämäni ensimmäisen hummerinpuolikkaan 33 vuotta aikaisemmin. Juuri
mikään ei ollut muuttunut näiden vuosien aikana, jopa rannassa oleva vaatimaton
hummerikioski näytti olevan ennallaan.
 |
Kingston on hummerikaupunki |
 |
Kahvilan sisustusta Kingstonissa |
Maisemat muuttuivat aikaisempaa karummiksi Robesta pohjoiseen.
Rannikolla on useita suolajärviä ja Coorongin alueella valtava laguuni, jonka
erottaa merestä vain kapea hiekkakannas. Näin kesähelteellä laguunialue ei vaikuttanut
kovin houkuttelevalta tutustumiskohteelta, koska kaikkialla leijui voimakas rikinlöyhkä.
Talvikuukausina, jolloin laguunissa on enemmän vettä, alueella liikkuu ilmeisestikin
melko paljon retkeilijöitä ja lintubongareita.
 |
Coorongin laguunialue |
Saavuimme Adelaideen rajun ukkosmyrskyn saattelemina. Tämä
ei ollut ensimmäinen kerta, kun toimme pitkään kaivatut sateet tullessamme –
näin tapahtui myös edellisellä kerralla vuonna 2011. Onneksi sateet eivät
kuitenkaan jatkuneet kovin pitkään, joten saimme nauttia kauniista illasta
Dellan ja Louisen luona Coromandelissa. Vettä tuli kuitenkin keralla sen verran
rajusti, että jo tyhjenemässä olevat sadevesisäiliöt täyttyivät, mikä oli
tietysti suuri helpotus kaikille.
 |
Sateentuojat saapuvat Adelaideen |
 |
Näkymä olohuoneen ikkunasta |
 |
Naapuripuun asukki |
Huomenna, tiistaina, alkaa vähitellen kotimatka.
Lennämme ensin Sydney’iin ja sieltä Bangkokiin, jonne saavumme keskiviikkona
aamuyöllä. Bangkokissa vietämme pari päivää ja kotiin saavumme perjantai-iltana
29.1. Kirjoittelen tänne vielä Adelaiden-päivistämme ja tietysti myös
Bangkokista